Kamila Andinin kiehtova The Seen and Unseen avasi Helsinki Cine Aasian torstaina 15.3. Kysyimme Andinilta hänen inspiraationlähteistään, vaikutteistaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan ja pyysimme häntä valitsemaan suosikkinsa Helsinki Cine Aasian tämän vuoden ohjelmistosta. Andini on Helsinki Cine Aasian vieraana ja osallistuu vielä elokuvansa toiseen festivaalinäytökseen lauantaina 17.3. Esityksen jälkeen Andini ja Women in Film and Television Finlandin Ulla Heikkilä keskustelevat elokuvista ja elokuvien tekemisestä.
Mikä inspiroi sinua tekemään The Seen and Unseenin?
Aloitin työstämään The Seen and Unseeniä heti ensimmäisen elokuvani The Mirror Never Lies valmistumisen jälkeen. Toisessa elokuvassani halusin tutkia sitä, kuka minä olen indonesialaisena sekä sitä, miten ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa ja universumiin. Kuulin silloin balilaisesta sekala niskala -elämänkatsomuksesta.
Kirjaimellisesti se tarkoittaa näkyvää ja näkymätöntä. Sekala niskala -ajattelulle on tyypillistä nähdä elämä näkyvän ja näkymättömän, hyvän ja pahan, elämän ja kuoleman välisenä tasapainona. Tällainen ajattelu vetosi minuun välittömästi, ja halusin yrittää esittää tämän sekä dualistisen että holistisen idean elokuvana.
Tällainen idea on tietysti hyvin haastavaa esittää elokuvan muodossa, narratiivina henkilöhahmoineen. Elokuvan tekeminen kesti kuusi vuotta! Ensimmäiset neljä vuotta menivät aiheen tutkimiseen ja kirjoittamiseen, loput kaksi jälkituotantoon. The Seen and Unseen ei pohjaudu tarinaan vaan ilmaisuun ja tunteisiin. Lopulta siinä oli myös kyse sen ymmärtämisestä, millainen minä olen taiteentekijänä. Siksi halusin ensin kirjoittaa sen, vaikka pian ymmärsin, että pystyäkseni turvaamaan ilmaisuni vapauden ja koko projektin integriteetin minun täytyi myös itse tuottaa se. The Seenin and Unseenin tekemisessä vaikeinta oli varmistaa projektille rahoitus.
Keitä ohjaajia ihailet eniten?
Inspiroidun pääasiassa aasialaisista ohjaajista. Ohjaajat, jotka ovat vaikuttaneet omaan ilmaisuuni, ovat kaikki aasialaisia. Useat ohjaajat ovat vaikuttaneet minuun, mukaan lukien iranilainen Samira Makhmalbaf, Kim Ki-Duk jonka elokuvia rakastan, japanilaiset Hirokazu Kore-eda (jonka uusin elokuva The Third Murder kuuluu myös Helsinki Cine Aasian tämän vuoden ohjelmistoon) ja Naomi Kawase sekä thaimaalainen Apichatpong Weerasethakul. Tietysti myös oma isäni (ohjaaja Garin Nughoro) on vaikuttanut minuun hyvinkin paljon – mutta hänen kohdallaan en osaa arvioida, mikä on hänen vaikutustaan isänäni ja mikä elokuvaohjaajana.
Juuri nyt, aasialaisten ohjaajien uusi sukupolvi on myös hyvin lupaava. Meidän sukupolvemme ohjaajat ovat jossain määrin etuoikeutettuja. Meille maailma näyttäytyy rajattomana ja kulttuurit, jotka vain kymmenen vuotta sitten olivat hyvin kaukaisia, ovat meille paljon läheisempiä. Samalla kuitenkin kyseenalaistamme omaa identiteettiämme jatkuvasti, etsimme itseämme ja omaa paikkaamme maailmassa. Se on mielestäni kiinnostavaa aasialaisessa elokuvassa juuri nyt.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?
Kirjoitan parhaillani uutta elokuvaa. Menossa on vasta toinen luonnos, joten projekti on vasta aluillaan. Se perustuu tositarinoihin teiniavioliitoista Indonesiassa. Mutta tämän enempää en vielä voi kertoa!
Mitä elokuvia Helsinki Cine Aasian ohjelmistosta suosittelisit?
Kaikkia! Olen jo monena vuonna selaillut Helsinki Cine Aasian katalogia ja miettinyt, että tällä festivaalilla nähdään vuoden KAIKKI merkittävimmät aasialaiset elokuvat.
Vähintäänkin suosittelen, että kaikki käyvät katsomassa ohjelmistoon kuuluvat kaksi indonesialaista elokuvaa (The Seen and Unseen ja Mouly Suryan Marlina the Murdered in Four Acts). Itse haluan viimeinkin nähdä Angels Wear Whiten. Olen kuullut siitä paljon, mutta en vielä ole ennättänyt sitä katsoa. Myös Pop Aye on mielestäni mielenkiintoinen. Sen ohjaaja Kirsten Tan on juuri sellainen uuden ohjaajasukupolven edustaja, joihin viittasin aiemmin haastattelussa. Kirsten on singaporelainen nuori nainen, mutta Pop Aye sijoittuu ja sen päähenkilö on keski-ikäinen thaimaalainen mies.